Kuvaamisen fyysisyydestä

Olen katukuvaaja: kotoani en poistu ilman kameraa. Lähden liikkeelle pikkukamera kämmeneni sisään piilotettuna. Metallinen pinta ihoa vasten rauhoittaa. Alan kuljeskella virran mukana; valppaana, mutta rentona. Ei ennakko-odotuksia. Luotan vainuuni, joka usein johdattaa minut juuri oikeaan paikkaan sillä kuuluisalla oikealla hetkellä. Tuolla! Lihakset kiristyvät ja alan joko juosta tai hiipiä. Olen nopea, olen varovainen, kohteen ehdoilla. Silmäni siristyvät, hengitys muuttuu katkonaiseksi ja sitten, laukaisinta painaessani, unohdan hengittämisen tykkänään. Suuta kuivaa ja kitalaki puutuu. Alkaa naurattaa.

Kotona jännite laukeaa. Tuliko kunnon kuvasaalis? Maltoinko rajata kuvapinnan oikein, osasinko sommitella? Hätäilinkö? Metsästäjän katseeni sammuu. Oliko yhtään mikään lopultakaan minkään arvoista? Pettymys vie voimani. Keuhkoista loppuu ilma.

Vilkaisen ikkunasta. Mikä välähti? Vilahti silmäkulmassani? Vieläkö ehtisin? Valo muuttuu, varjot kulkevat. Kamera käteen ja olenkin jo menossa.

Olen aiemmin toiminut lehtikuvaajana viitisentoista vuotta. Suhtauduin ammattiini samalla kiihkolla kuin katukuvaukseen; perusluonteeni mukaisesti. Reportaaseissa pääsin usein yllättymään: näinkö minä tämän näin? Siinä ohessa uutistyö muuttui yhä enemmän suljettujen ovien takana väijymiseksi, köysiaitauksien sisällä seisomiseksi. Vain jotta joku tuntien odottelun jälkeen ilmaantuisi ovenpieleen kertomaan miten maa milloinkin makasi. Salamavalot välähtelivät, mutta visuaalinen ilotulitus oli niistä politiikan teatteriesityksistä kaukana.

Sinä liikut kuin pantteri, totesi eräs toimittaja tehdessämme artikkelia kansainvälisestä konferenssista. Ajan mittaan väijyin itseni väsyksiin, uuvuin rutiiniin. Pantterin askeleet alkoivat painaa. Lopetin valokuvauksen ja työnsin kamerakalustoni siivouskomeron peränurkkaan.

Kunnes, kymmenen vuotta myöhemmin, äkkiä kadulla… Katsetta peittänyt harmaa harso repesi, uusi näkemisen aalto räjähti silmille.

Pirkko Tanttu